(Artikkeli julkaistu Liikunta&Tiede-lehdessä nro 47¤ 4/2010) Arviointi Jouko Kokkosen kirjasta:

VALTIO LIIKUNTARAKENTAMISEN LINJAAJANA

Filosofian tohtori Jouko Kokkonen on julkaissut Liikuntatieteellisen Seuran kustantamana merkittävän liikuntahistorian ja –politiikan teoksen, joka on erinomainen jatko aikaisemmille aihetta käsitelleille Kalervo Ilmasen, Joel Jupin, Kimmo Suomen ja Erkki Vasaran kirjoituksille. Kirja on ehkä kattavin selvitys ja tutkimus suomalaisesta liikuntarakentamisesta. Kokkonen toteaa yleisenä tutkimustuloksena, että Suomen liikuntapaikkojen verkosto olisi ilman valtion ja kuntien panosta ratkaisevasti nykyistä pienempi, laadultaan heikompi ja lajikirjoltaan kapeampi. Markkinat eivät alkuunkaan kykenisi korvaamaan yhteiskunnan tukea. Myös liikunnan sekä urheilun tasa-arvoinen kehittyminen olisi huomattavasti vajavaisempaa. Valtion rooli on korostunut erityisesti rakentamisen ohjauksessa sekä neuvonnassa. Kirjan rakenne on jäntevä ja osoittaa Kokkosen osaamista erityisesti liikuntahistorian arvioinnissa. Liikkeelle lähdetään 1930-luvun alun avustuspolitiikasta, jossa oli mielenkiintoisia vaiheita urheilukenttien Suomesta, 1960-luvun monipuolisempaan liikuntapaikkarakentamiseen. Kirjoittaja kuvaa hyvin sitä liikuntamaailmaa joka vallitsi avustamisen ja rakentamisen alkuvaiheessa, sekä niitä linjavalintoja, joista suomalaisessa, osin hyvinkin ristiriitaisia liikuntapoliittisia kädenvääntöjä, joita valtionhallinnossa toteutettiin. Kirjassa on esitetty kattavat tilastotiedot rakentamisesta, eri liikuntapaikkojen tyypeistä sekä avustusten ja lainojen jakaantumisesta valtakunnan ja läänien tasoilta. Tilastoja täydentävät rakentamisen erikoistapausten mielenkiintoinen esittely sekä hyvät graafiset taulukot sekä kuviot. Kokkonen on arvioinut myös kriittisesti valtionhallinnon rakentamisen ohjaus- ja neuvontatoiminnan merkitystä maamme liikuntapaikkojen rakentamisessa, kuin myös ennakkotarkastuksen, suunnittelun sekä rekisteritoimintojen kehittymistä. Nykyisten verkkopalvelujen merkitystä sekä kritiikkiä ei unohdeta. Hyvät haastattelut Kokkosen kirjan paras tuotos on kattava liikuntarakentamisen vaikuttajien ja asiantuntijoiden haastatteluaineisto. Ne on puettu osin hauskoihinkin tekstiympäristöihin, joita on vielä väritetty kertomuksilla vallinneista ristiriitatilanteista. Haastatteluissa puhuvat vaikuttajat, jotka ovat linjanneet suomalaista liikuntarakentamista sekä poliittista päätöksentekoa. Haastatteluissa ei ole yritetty tasoitella valtion toimielinten ja opetusministeriön, rakentajien sekä henkilöiden välisiä jännitteitä. Erinomaisia osioita täydentää vielä hyvin kattava henkilöhakemisto, jossa tulevat selkeästi esiin liikuntapaikkojen valmisteluun ja päätöksentekoon liittyvät päättäjät sekä virkamiehet. Lähdeaineistossa ei ole tukeuduttu vain opetusministeriön ja valtionhallinnon asiakirjoihin, vaan viitteinä on käytetty runsaasti lehtiaineistoja ja muita populaarilähteitä. Teoksen kattavuutta kuvaa hyvin erityisliikunnan sekä tasa-arvokysymysten käsittely, vaikka ne eivät ole nousseetkaan suomalaisessa liikuntapaikkarakentamisessa merkittävään rooliin.  Kokkonen analysoi myös tulevaisuutta ja suhtautuu ymmärrettävän kriittisesti suurkilpailujen kautta tapahtuvaan liikuntarakentamiseen sekä ilmastonmuutoksen esiin tuomiin haasteisiin ja uhkiin. Tulevaisuuden rakentamisteknologiaan ja myös tutkimukseen tulee kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota, vaikka valtion tukipolitiikalla ei ole enää sellaista merkitystä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Kirjassa tulee kuitenkin selvästi esiin se linjauksen ja ohjauksen merkitys, jota ilman suomalainen liikuntapaikkojen varustus olisi nykyistä kapea-alaisempi. Ehkä merkittävin puute joka Kokkosen teoksessa on, liittyy suomalaisten liikunta- ja urheilukeskusten kehittymiseen. Tämä liikuntarakentamisen kannalta merkittävä kehityskulku, erityisesti 1970-luvulta lähtien, jää kirjassa hyvin vähäiseen rooliin. Teoksessa on arvioitu useita yksittäisiä halli- ja rakennushankkeita, mutta arviot keskusten kehittymisestä jäävät suorittamatta. Lukija jää lisäksi kaipaamaan suurahankkeiden merkityksen, erityisesti niiden rahoituksen pääkaupunkikeskeisyyden sekä urheiluopistojen liikuntarakentamisen arviointia. Alue- ja työllisyyspolitiikan merkittävyys valtion liikuntapolitiikan täydentäjänä tulee teksteissä hyvin esiin. Myös liikuntarakentamisen sekä kehitysaluepolitiikan kytkökset arvioidaan kattavasti ja hyvin.    Teoksen yhteenveto ”Liikuntarakentamisen suuri kaari (1930-2010)” on erinomainen katsaus suomalaisesta liikuntainfran historiasta ja rakentamisesta. Yhteenvetoluku osoittaa, että Kokkonen kokeneena historian tutkijana kykenee tekemään hyviä sekä osuvia johtopäätöksiä kehityskulusta. FT Jouko Kokkosen teos on massiivinen ja sisältää runsaasti arviointi-, haastattelu- ja tilastotietoa sekä yksityiskohtia. Pieniä epätarkkuuksia ja virheitäkin on tekstiin sujahtanut, mutta niillä ei ole ratkaisevaa merkitystä kirjan kokonaisuuteen. Teoksen tulisi kuulua liikuntaviranhaltijoiden lähde- ja perusteoksiin, jokaisessa alaansa seuraavassa yksikössä ja kunnassa. Kokkosen kirja on merkittävä ja toivottavasti se saisi jatkoa, esimerkiksi eräiden liikuntalaitosten yksityiskohtaisemmalle analyysille. Opetusministeriön tulee huomata, että rakentamisen tutkimus on jäänyt melkoisesti paitsioon liikuntatutkimuksen tukemisessa, verrattuna fysiologian, kasvatuksen ja valmennuksen hankkeisiin. Erkki Huovinen LitT, YTL E-mail: erhuovi[at]metasport.fi

(KUVA: Hippoksen alkuvaiheita. Yliopiston lehtorin, myöh. arkkitehti Toivon Salervon suunnitelma “Urheilupuistosta”. Suunnitelma vuodelta 1922. Jyväskylän kaupunginarkisto. Kuvankäsittely Kopi-Jyvä Oy)